Tällä hetkellä tilanne on ok. Olemme selvittäneet ongelman ääneen niin pitkälle kun hän oli valmis sen selvittämään, ja molemmat tietävät missä mennään.

Pohtiikohan hän riippuvuuttaan usein? Onkohan se hänelle päivittäinen mietinnän aihe, vai pystyykö hän elämään sen kummemmin sitä miettimättä? En usko, että hän päivittäin tai edes viikottain kamppailisi pelisalin ohi kävellessään pelihimonsa kanssa - vaikka mistä minä tiedän? Vaikkei hän mitään ole sanonut ja tuskin sanookaan, uskon kuitenkin hänen miettivän asiaa usein.

Minua tilanne kuitenkin mietityttää. Rakkaani peliriippuvuus käy mielessäni joka päivä. Ray:n mainokset, pelisalit, lähikaupan hedelmäpeli, telkkarin nettipelihehkutukset, repun pohjallani pyörivät Peluurin esitteet, riippuvaisen pankkikortti lompakossani. Mietin joka päivä, jaksanko todella, kuinka kauan. Milloin saan tarpeeksi jatkuvasta epävarmuuden tilasta? Mitä teen seuraavalla kerralla, kun puhelimeen ei ensi kerralla vastata?

Peliriippuvuus on sairaus, sen hän on todennut itse. Sairas kärsii siitä itse, mutta läheisenäkään ei ole helppo olla. En halua tehdä itsestäni marttyyriä, mutta koska olen hänen ainoa läheisensä joka tietää asiasta, on minulla suhteellisen suuri taakka kannettavana. En välttämättä pysty jakamaan kaikkia ajatuksiani itse sairaan kanssa, vaan usein tulee tarve kertoa tilanteesta jollekin toiselle. Minä kannan riippuvuustaakkaa riippuvaisen kanssa, mutta tarvitsisin jonkun kantamaan riippuvaisen läheisen taakkaa kanssani. Kerran eron partaalla pakenin ystäväni luo ja kerroin mitä oli tapahtunut ja mikä tilanne meillä on. Hän on ainoa meidän yhteinen tuttu, jolle olen kertonut. Yhdelle toiselle aika läheiselle ihmiselle olen asiasta kertonut, mutta hän ei tunne riippuvaista.

Kaikkein mieluiten kertoisin kaikille, mutta ei niin voi tehdä. Ei ole minun asia kertoa asiasta ulkopuolisille.

Hieman alle puolisen vuotta ensitapaamisemme jälkeen, noin vuosi sitten, hän kertoi minulle itkien ja häveten riippuvuuttaan. Istuimme vastakkain hänen opiskelijasolunsa sängyllä, ja hän sanoi hävinneensä peleihin aivan liian paljon. Että se on osa häntä, ettei hän osaa olla parempi ihminen. Että joka kerta langettuaan, hän harkitsee hengen ottamista itseltään. En ymmärtänyt, mitä "aivan liian paljon" tarkoitti, enkä edelleenkään ole varma, koska hän ei suostu kertomaan. En osannut ottaa asiaa niin vakavasti. Tai vakavasti toki, mutten ymmärtänyt sen tuottavan ongelmia myös meidän parisuhteessamme. En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti.

Veikkauksia hän tekee päivittäin, pitkävetoa ja vakiota, supermonivetoa ja kenoa ja lottoa ja vikinglottoa. Niistä kuitenkin tulee takaisinkin, ja hän osaa pitää pelaamisen jonkin järjen rajoissa, ja hän näkee sen aivan normaalina. Hän ostaa myös porukoita, ainoastaan tuuripelejä. Väittäisin hänen olevan niistä riippuvainen. Esimerkiksi kahden euron arvoisen täyskenon (täysekeno 10e panoksella, viiteen jaettu) perässä hän voi käydä päivän aikana monessa eri kioskissa, vaikka löytäisi sen jo ensimmäisestä.

Itse veikkaan vain harvoin, ainoastaan tuuripelejä, ehkä kerran pari kuukaudessa, mahdollisimman pienellä panoksella.

Vasta myöhemmin, varmaan ensimmäisen "tapauksen" aikoihin ymmärsin, ettei silloin poikamiesboksissa kyse ollut edes Veikkauksen urheilupeleistä, vaan ennemminkin peliautomaateista. Hän jää myös baari-iltoina Blackjack-pöytään koukkuun, ja siitä on monet riidat saatu viihteellä aikaiseksi. Minua surettaa olla tuttavaparin kanssa tanssilattialla - yksin.

Pelisalissa hän on tavoittelemattomissa. Puhelimeen hän ei vastaa, laittaa sen joko äänettömälle tai sulkee kokonaan. On siellä kunnes paikka menee kiinni. Pyytelee anteeksi, anoo suorastaan, kun tulee kotiin. Kysyy rakastanko häntä. Ja minä vastaan "kyllä, mutta seuraavalla kerralla lähden".